Vaikka minun piti viettää Itävallan Grazissa kokonainen lukuvuosi, palasinkin Suomeen jo lokakuun alussa, pysyvästi. Koti-ikävä iski niin voimakkaana, että lopulta koin paremmaksi vaihtoehdoksi palata Suomeen kuin väkipakolla asua paikassa, jossa päällimmäinen tunne oli vain järjetön ikävä omaa kumppania ja kissaa kohtaan (kyllä, minulla todella oli kamala ikävä minun ja kumppanini karvapalloa!)
Itävallassahan maana ei ole mitään vikaa, sieltä löytyy todella kauniita vuoristomaisemia ja myös ainakin Grazin vanha kaupunki on todella kaunis. Itse tosin asuin alueella, jota ei kyllä oikeastaan kauniiksi voinut sanoa, vähän sellainen teollisen näköinen, tylsä maisema, mutta kuitenkin. Ehkä olen luonteeltani vain sellainen perheihminen, joka ei viihdy kovin kauaa poissa läheisistä ihmisistä. Olen aika varma, että jos olisin saanut avomieheni ja kissamme mukaan, ei minulla todennäköisesti olisi ollut mitään ongelmaa viettää koko vuotta ulkomailla.
Totta kai olen myös vähän pettynyt, että vaihtokokemukseni loppui näin lyhyeen. Olen kuullut niin paljon tarinoita, kuinka vaihtovuosi on elämän parasta aikaa ja aivan jokaisen tulisi kokea se jossakin vaiheessa elämää. Itseasiassa en ole kuullut yhtäkään negatiivista kokemusta vaihdossa olosta, tai kuinka ikävän takia on palattu kotiin. Tämän takia on jotenkin sellainen olo, että olen epäonnistunut saavuttamaan juurikin sitä jotakin todella hienoa, jota ulkomailla asuminen kuulemma antaa. Tämän lisäksi vaihdossa pidempään olosta olisi tietysti ollut hyötyä opiskelujeni kannalta, saksan kieltä ja kulttuuria kun opiskelen.
Vaikka vähän pettynyt itseeni olenkin, ehkä se on kuitenkin turhaa. Ehkä kaikki ihmiset eivät vain ole luotuja asumaan ulkomailla ja selviytymään arjesta ilman sitä omaa turvaverkkoa ja tuttuja ihmisiä. Varsinkin, jos sattuu olemaan hieman ujohko, eikä kovin mielellään mene yksin tutustumaan uusiin ihmisiin. Pidän kyllä uusien ihmisten tapaamisesta, mutta minulle on hyvin hankalaa lähteä itse tutustumaan uusiin ihmisiin, vaan yleensä odotan, että joku tulee juttelemaan minulle. Tämän lisäksi uusiin ihmisiin tutustuminen on minulle myös välillä uuvuttavaa. Tässä suhteessa olen siis aika introvertti, joskin tosiaan omien läheisten seuraa kaipaan. Luulisin, että ihmiset, jotka tutustuvat luontevasti uusiin ihmisiin ja menevät rohkeasti kaikenlaisiin tapahtumiin, saavat ulkomailla asumisesta kaiken irti, kun taas ujommille koti-ihmisille ulkomailla asuminen voi aiheuttaa pikemminkin ahdistusta.
Loppujen lopuksi uskon, että Suomeen palaaminen oli kuitenkin paras ratkaisu, vaikka minulla olikin suuria odotuksia vaihtovuoteni suhteen. Omaa vaistoaan kannattaa kuunnella, jos jokin ei tunnu oikealta, se todennäköisesti pitää paikkaansa. Itselläni oli hyvin vahva tunne siitä, etten yksinkertaisesti vain kuulu asumaan ulkomailla ilman läheisiäni. En, vaikka kyseessä olisikin ollut vain 10 kuukautta. Aluksi sivuutin tunteen ja ajattelin, että kyllä se menee ohi, kunnes se paisui vahvemmaksi ja yhtenä aamuna se oli niin voimakas, että en kyennyt menemään luennoilleni ja soitin äidille, että minulla on todella paha koti-ikävä. Sen puhelun jälkeen päätin, että kyllä minun vaihtovuoteni päättyy tähän ja ostin lentoliput seuraavalle aamulle. Kun olin takaisin Suomessa, olin todella helpottunut ja tiesin, että näin tämän loppujen lopuksi kuuluikin mennä.
En kuitenkaan kadu sitä, että ylipäänsä lähdin Itävaltaan tavoitteena asua siellä koko vuosi, päinvastoin. Kuukauden aikana ehdin tavata todella mukavia ihmisiä ja oppia itsestäni uusia asioita. Ja tulipahan kokeiltua ulkomailla asumista, vaikka se ei mennytkään suunnitelmien mukaan! Jatkossa ainakin tiedän, että jos suunnittelisin ulkomailla asumista hetkellisesti, se kannattaisi tehdä oman kumppanini tai muun läheisen kanssa.
Mutta nyt aion nauttia vapauden hetkistä, koska kurssini alkavat vasta 29.10. johtuen siitä, että en tietty päässyt kursseille, jotka olivat alkaneet jo aiemmin syksyllä. Tämän hetkiset syksykelit ovatkin aivan ihania!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti