I have so much to say but you're so far away

Tällä kertaa on sitten tiedossa ei niin iloinen postaus, koska aion nyt vihdoin kertoa, mikä on se asia, joka on viime aikoina tehnyt minut alakuloiseksi, josta olen blogissakin vihjaillut. Epäröin vielä hetki ennen tämän postauksen kirjoittamista, että pitäisikö sittenkään kirjoittaa tästä aiheesta, mutta loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että kirjoitanpa kuitenkin, koska luulen sen olevan hyvää terapiaa minulle.

26.5. Palasimme poikaystäväni kanssa Jyväskylästä pääsykoereissulta ja vanhempani hakivat meidät bussiasemalta. Lähdimme ensin siis käymään vanhempieni luona ja sieltä menimme omalle asunnollemme. Matkan aikana juttelimme vanhempieni kanssa aivan normaalisti pääsykokeista ja muistakin asioista. Kuitenkin kotipihaan päästyämme isäni sanoi: "Meillä on vähän kerrottavaa toisesta isoveljestäsi, eikä se sitten ole mitään mukavaa." Tässä vaiheessa molempien vanhempieni silmät kostuivat ja tiesin, että jotakin on pahasti pielessä. Sisälle päästyämme isäni totesi: "Täällä ei ole sitä Anttia enää." En ihan ymmärtänyt ja ajattelin ensimmäiseksi, että on sattunut jokin onnettomuus ja hän on sairaalassa. Äiti kuitenkin selvensi toteamalla, että "isoveli lensi taivaaseen." Järkytyin, tietysti, aika paljon, enkä oikein tiennyt mitä sanoa. Ensimmäiset sanani asiaan olivat: "Jaa, mitä vittua?" Tiedän, ei tosiaan mitenkään järkevän kuuloista tuossa tilanteessa, mutta nuo olivat ainoat sanat, jotka sillä hetkellä sain muodostettua. Seuraavaksi minulle kerrottiin, että veljeni oli ampunut itsensä kotonamme (vanhempien luona siis, lapsuudenkodissamme) edellisenä päivänä, mutta vanhempani eivät halunneet kertoa minulle ja poikaystävälleni sitä ennen kuin pääsykokeet olisivat ohi ja me kotona.

Ensimmäiseksi mietin, että miksi? Miksi isoveljeni halusi vain lopettaa elämänsä niin äkkiä ja niin nuorena? Miksi hän ei voinut hakea apua ongelmiinsa ja taistella? Teon lopullisuus myös ahdisti. En tulisi ihan oikeasti näkemään isoveljeäni enää ikinä. Tapahtuma tuntui todella epätodelliselta, eihän tällaisia asioita käy todellisessa elämässä, näin käy vain draamasarjoissa-ja elokuvissa! Ahdistavat mielikuvat isoveljeni elottomasta ruumiista ja itse tekohetkestä nousivat koko ajan mieleeni ja varsinkin nukkumaan ruvetessa ne vaivasivat oikein kunnolla ja niitä oli mahdotonta karistaa pois. Pari yötä valvoinkin uutisen kuulemisen jälkeen.
En kuitenkaan ole itkenyt paljon ollenkaan. Se tosin johtuu ehkä siitä, että pidättelen itkua aika tavalla. En tiedä mistä se johtuu, mutta minua vain ahdistaa itkeä muiden nähden. Siitä huolimatta, vaikka muutkin itkisivät ympärilläni. Joskus itkun pidätteleminen on tosin ollut mahdotonta ja muutama kyynel on vierähtänyt poskeani pitkin. Olen jutellut tästä äitini ja poikaystäväni kanssa ja he molemmat ovat olleet sitä mieltä, että kyllä ne itkut pitäisi itkeä silloin, kun itkettää, eikä padota tunteita sisälle. Tiedän sen itsekin, mutta jääräpää kun olen, niin en kuuntele muita enkä itseänikään. Minulle on toitotettu myös, että nyt täytyisi puhua mahdollisimman paljon, ettei myöhemmin asia ala yht'äkkiä vaivata. Sekin on varmasti totta, ja olenkin puhunut poikaystävälleni ja puhumisen sijaan kirjoittanut aika paljon tuntojani päiväkirjaan. Minusta tuntuu, että juuri kirjoittaminen on minulle se paras terapiamuoto, ei välttämättä niinkään puhuminen.

Täytyy kyllä myöntää, ettemme olleet parhaissa mahdollisissa väleissä isoveljeni kanssa. Lapsina ja murrosikäisinä tappelimme jatkuvasti. Jos olimme toistemme näköetäisyydellä oli räjähdysvaara todellinen. Kuitenkin meidän molempien aikuistuttua riidat totta kai vähentyivät, eikä niitä ole vuosiin ollut ollenkaan. Loppuun asti meillä oli hieman etäiset välit, mutta kyllä me kuitenkin puhuimme toisillemme ja isoveljeäni kiinnostivat minun asiani ja hän antoi välillä veljellisiä neuvoja asiassa kuin asiassa. On selvää, että ikävä minullekin totta kai jää. Kaikkein oudointahan tässä kaikessa on se, että kertoessani perheestäni minun on sanottava nykyään, että minulla on vain yksi isoveli. Tai kaksi isoveljeä, joista toinen on pilvien reunalla. Takapenkki ei koskaan myöskään täyty kokonaan meidän perheemme jäsenillä, keskelle jää tyhjä paikka. Myös seuraava joulu tuntuu varmasti oudolta. Kotona käymään tulevat vain minä (sekä mahdollisesti poikaystäväni) ja nuorempi isoveljeni.
Viime viikonloppuna oli minun lakkiaiseni ja olin sinä päivänä aidosti onnellinen. Huono omatunto kuitenkin vaivasi, koska eihän nyt tällaisena aikana saisi pitää hauskaa ja olla iloinen. Äiti tosin kertoi myös, että hänellä oli hauskaa juhlissa. Tulimme siihen lopputulokseen, että huonon omantunnon tunteminen on aivan turhaa. Murehtiminen ja masentuminen ei tuo isoveljeäni takaisin, eikä hänkään olisi halunnut, että jäämme vain tuleen makaamaan. Elämän nyt vain on jatkuttava, vaikka läheisen elämä päättyikin.

"Nyt voit lentää linnun lailla 

huolia, murheita, tuskaa vailla." 

Antin(4.10.1992-25.5.2016) muistolle isältä