sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Lukupäiväkirja: Laura Lindstedt, Oneiron

Mitenköhän pitkä aika siitä on, kun sain viimeksi kokonaisen kirjan luettua, kun ei oteta huomioon koulukirjoja. Taitaa olla melkein vuosi, joka on ehdottomasti liian pitkä aika! Nyt olen kuitenkin päättänyt yrittää elvyttää lukuharrastukseni ja innostaa itseäni lukemaan tekemällä jokaisesta lukemastani kirjasta postauksen blogiini. Aikomuksenani siis valottaa teille lukijoille sitä, mitä ajatuksia kyseisestä kirjasta on jäänyt mieleen ja sitä rataa. 

IMG_2477
Ensimmäinen kirja, jonka luin pitkän tauon jälkeen oli Laura Lindstedtin Oneiron. Sain sen joululahjaksi viime jouluna ja itseasiassa aloitin sen lukemisen jo jouluaattona, mutta vasta tässä kuussa sain sen luettua loppuun, koska yo-kirjoitukset ja muut kiireet söivät aikaa lukemiselta. Tietysti pitkien taukojen takia on saattanut unohtua jotakin tärkeää, mutta kirjoitan siitä huolimatta tuntemukseni tästä teoksesta postaukseen. 

Oneiron on ehkä omaperäisin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Jo juoni on sellainen, joka erottuu joukosta. Seitsemän naista, jotka kaikki ovat kuolleet, päätyvät kuolemansa jälkeen täysin tyhjään tilaan, jossa he eivät voi tuntea mitään, on vain tyhjyyttä ja he. Oneironin kannessa lukeekin kuvaus "fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista", joka kiteyttää juonen hyvin. Mutta mistä nämä naiset ovat tyhjyyteen tupsahtaneet ja minkälaiset ovat heidän menneisyytensä?
IMG_2479
Nämä seitsemän naista ovat siis Shlomith, performanssitaiteilija New Yorkista, Polina, pääkirjanpitäjä Moskovasta, Rosa Imaculada, sydänsiirtopotilas Brasiliasta, Nina, marseillelainen hienostorouva, Wlbgis, kurkkusyöpäpotilas Hollannista, Maimuna Senegalista ja teini-iässä oleva itävaltalainen Ulrike. Heillä ei vaikuttaisi olevan keskenään mitään yhteistä paitsi se, että he kaikki ovat kuolleita ja heillä ei ole hajuakaan mikä on se paikka, jossa he ovat. Vaikka tyhjyydestä on miltei mahdotonta rakentaa kotia tai edes jokseenkin kotoisaa paikkaa, naiset kuitenkin päättävät yrittää saada tyhjyydestä edes vähän kodikkaamman kokoamalla heidän päällä olleista vaatteistaan "huoneita" ja huonekaluja. He kuvittelevat paikan kodiksi, jotta heidän olisi mukavampaa olla keskellä ei mitään, kirjaimellisesti. Naisten asettuessa olemaan he alkavat kertoa toisilleen omia elämäntarinoitaan ja jokaisen heistä oppii tuntemaan melko perinpohjaisesti tarinan edetessä. Elämäntarinat ovat koskettavia, elämäntäyteisiä ja traagisia. Myös jokaisen kuolemanhetki saadaan selville ja itseasiassa kaikki naiset ovat näkemässä oman kuolemansa, jolloin myös heillä on mahdollisuus päästä pois tyhjyydestä heittäytymällä kehoonsa takaisin. Jokainen lähtee vuoron perään, joten viimeisenä lähtevä nainen on nähnyt kaikkien muiden naisten kuolemat (ja saatellut heidän henkensä viimeisille matkoille) ja ensimmäinen tietysti vain omansa.

Oneiron on mielestäni todella syvällinen kirja ja sen takia haluaisinkin lukea sen vielä jonakin päivänä uudelleen, ilman kuukausien tai edes viikkojen mittaisia taukoja! Olen varma. että tuosta kirjasta saa vielä enemmän irti, kun sitä lukee säännöllisesti. Kirjaa lukiessa alkaa pakostikin miettimään, että mitä kuoleman jälkeen oikeasti on. Myös Laura Lindstedtin tapa kirjoittaa on ainutlaatuinen ja mieleenpainuva. Hän on osannut kertoa uskottavasti ja elävästi kaikkien näiden seitsemän naisen tarinan, välillä tuntui jopa siltä, että olisin kuunnellut oikeasti jonkun selittävän elämäntarinaansa. Myös syvälliset pohdiskelut on toteutettu kiinnostavasti, ei ollenkaan puuduttavasti. Ei ihme, että tämä teos voitti vuonna 2015 Suomen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon!


Kenelle suosittelisin tätä kirjaa: Kaikille, jotka pitävät hieman syvällisemmästä kirjallisuudesta ja jotka haluavat pohtia mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, kuin myös niille, jotka toisaalta pitävät fantasiasta, mutta toisaalta nauttivat myös tietynlaisesta realistisuudesta sen seassa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti